Tavallista elämää

Oikeastaan en nyt halua kommentoida "pikku- uutisia", silla ne ovat taman kaltaisia
- joukkoraiskaus yliopistocampuksella
- paallikko "se ja se" sai kahden vuoden tuomion lahjonnasta
- filmitahti "tama ja tuo" nahty toisen filmitahden seurassa hymyilevana
- dengue-kuumeesta joka paiva useita ilmoituksia
                    ja niin edelleen - ja niin edelleen...

Oikeasti juuri nyt haluan kertoa, etta ihmiset taalla Punjabin paakaupungissa Chandigarhissa ovat samanlaisia kuin kaikkialla. He tekevat tyota, tai toivovat saavansa sita, he ovat hyvinvoivia tai koyhia, joille dengue-testin teettaminen neljalla eurolla on liian kallista, he ovat vakavia tai hymyilevat vilpittomasti.
Poikkeukselliseksi taman 1950-luvulla rakennetun kaupungin tekee se, etta kadut ovat leveita, suuria puistoja on huomattavat maarat ja kirjakauppoja paljon.
Ja mika musamaikalle erityisen mieluista, tanaan alkaa kolmen illan konserttisarja klassista hindustanilaista (pohjois-intialaista) musiikkia. 

Lupauksista ja teoista

Eilen ostin viikkolehden nimelta Tehelka.
Siina oli mielenkiintoisia artikkeleita muunmuassa sellaisin otsikoin kuin
- Maattomien marssi (koski mm perinteisten alkuasukkaiden maiden luovuttamista kaivosyhtioille)
- Meidan korruptio vastaan teidan korruptio (tarkastelua kahden paapuolueen vaalitaistelusta)
- Hunaja-ansa [artikkeli rap-muusikosta nimelta Honey (Hunaja)]
- Encephalites (eli aivokuume)

Viimeksi mainittu artikkeli kasitteli tilannetta Gorakpurissa (Uttar Pradeshin osavaltiossa) jossa on ainoa ko. sairauteen erikoistunut sairaala. Se hoitaa kolmen osavaltion potilaita. Asukkaita niissa on kymmenia miljoonia.  Ja pelkastaan taalla kuolee joka vuosi yli tuhat lasta encephalitikseen, jonka voi saada paitsi hyttysesta myos suoliston kautta esim. likaisesta vedesta.  Suuri osa potilaista tuodaan satojen kilometrien paasta koyhalta maaseudulta, kun on jo liian myohaista.
Ja aina ennen vaaleja (jo kolmenkymmenen vuoden ajan) aanestajille luvataan laittaa asiat kuntoon.  Luvataan kymmenia ja satojakin miljoonia rupioita taudin torjuntaan eli syvien kaivojen rakentamiseen maaseudulle, rahaa valistukseen ja paikallisten sairaaloiden varusteluun yms.
Viela ei mitaan ole tapahtunut.  Edes Gorakpurin erityissairaalassa ei ole riittavasti laboratoriotarvikkeita, siella on edelleen paivittain 6-8tunnin sahkokatkos ja palkatkin maksetaan jos jaksetaan. Sen vuoksi kokeneita laakareita on vaikea saada ja niinpa pahimpina tartuntakausina hatiin kutsutaan opiskelijat.

Tietenkaan meilla koti-Suomessa ja Helsingissa ei ole mitaan tahan verrattavaa, mutta mita voin sille, etta tallaisia juttuja lukiessa (ja kaduilla aliravittuja ihmisia katsellessa) tulee ajatelleeksi sita, miten meilla vanhuksia on "kotihoidossa" missa kay kuka milloinkin pikaisesti, tai miten saadyttomalla tavalla meilla jatetaan vaille pikaista hoitoa esim. huumeriippuvaiset ja lasten psyykkiset ongelmat. Ja taas on vaalien ja lupausten aika.  Silloin ja sen jalkeen on tekojen aika.

Samankaltaisuuksia?

Paikkakunnan lehdessa (Times of India) oli parikin pienehkoa uutista.

Pienempi niista kertoi etta kolmen osavaltion halki virtaava Ganges-joki on niin pahasti saastunut, etta sen ajatellaan olevan jo syopaa aiheuttava.  Nyt yksi paamies ehdottaa, etta jotain on tehtava.
Tulipa yla-Savon vedet ja Talvivaara seka luvattomat jatteiden purkamiset Helsingin alueella mieleen.  Jottaan siis tarttis teha.

Toinen kertoi, etta kaupunki, siis Delhi, jossa talla hetkella olen, ( mista taas johtuu, etta pilkut puuttuvat eraiden kirjainten paalta), on ymparistoparametreilla mitattuna 95sta maailman kaupungista huonoin.
Kaupungilla kavellessa se on helppo uskoa, jo kahden paivan jalkeen kurkkua karhentaa.
Olen siis entistakin vakuuttuneempi siita, etta Helsingin kannattaa panostaa maksuttomaan joukkoliikenteeseen ja pitaa huoli keskuspuistostaan, eika nirhata sita pala palalta.

Eilen kavimme aanestamassa lahetystossa (kaunis rakennus, varhaista Reima ja Raili Pietilaa). Matka Karol Baghin kaupunginosan laitamalta metrolla levean ja puistomaisen Aurangzeb-kadun varjoon oli hyppays maailmasta toiseen. Ihmisten eriarvoisuus tuli esiin suorastaan kuristavasti.
Vakuuttuneena siita, etta SKP on puolue, joka parhaalla tavalla pyrkii toteuttamaan kaikkien ihmisten ja luonnon hyvinvointia, piirtelin numeroita aanestyslippuun.

Ryökäleistä

Tänä aamuna minun tuli kamalan paha olo.
Sitä ei aiheuttanut mikään pieni uutinen
vaan isolla rahalla ostettu mainos.
Siinä luki, että kerjäläiset ja rosvot ulos ja sanottiin kiitos ei rikollisten tuonnille.
Suljin lehden, söin aamiaiseni ja jäin pohdiskelemaan aihetta. Tulokseen en tullut, mutta jäin miettimään, että kyllä meillä kieltämättä rosvoja riittää ihan vaikka vientiin asti.
On kaikenlaisia:  - lahjusten antajia ja ottajia
                          - kartelleitten tekijöitä
                          - dopingia organisoineita
                          - säätiöitten rahoja vääriin käsiin antaneita
                          - vaalirahoitusrikollisia
                          - poliittisia päättäjiä, jotka tekevät budjetteja siten, että "rikkaat rikastuu
                            ja köyhät nälkään nääntyy" kuten laulussa sanotaan.

Ympäristöstä

Kun elää muutaman päivän ilman sanomalehteä, ilman pikku-uutisia
voi vaikka kuunnella pikku-uutisia tasatunnein radiosta.  Kolmeen minuuttiin mahtuu ehkä neljä uutista eli uutisotsikkoa.
 Sillä kertaa minuuttiin mahtui kaksi ympäristöasiaa.

Ensimmäinen kertoi, että StopTalvivaara-liike on kerännyt yli 4000 nimeä ja luovuttaa adressin torstaina Vuokatissa. (Kuinka kauan Talvivaaran rikollinen toiminta voi jatkua? Kuinka kauan päättäjät antavat kaivosyhtiön massamittaisesti tuhota luontoa ja ihmisten elinoloja? Saako toinen, kultaakin kalliimpi kaivos laskea käsittelemättömät jätevetensä mereen "tarpeeksi kauas", kun joet olivat vähän liian lähellä ihmisten asumuksia.  Meren eliöstöstä ei kai niin väliä?)

Toinen oli uutinen, että kuivakäymäläfirmalla Turussa menee hyvin, kun tuotteita on kehitelty kehitysmaiden olosuhteisiin. Mukavaa-  paitsi  sen kannalta, että töitä riittää, ennen kaikkea luonnon puolesta.  Mitähän kaikkea voitaisiin tehdä, minkälaisia innovaatioita, jotta kuivakäymälöistä tulisi mahdollisuus myös kaupunkirakentamisessa täällä meillä Suomessa.  Ettei tarvitsisi lirittää juomakelpoista vettä jätöstensä päälle.
Kuinka tärkeästä asiasta on kyse käymälöiden kohdalla tuli ilmi uutisessa, joka kertoi, että intialaisista kouluista 40 prosentissa ei ole käymälää ja se osaltaan ehkäisee erityisesti tyttöjen koulunkäyntiä.  Nyt Intian hallitus on päättänyt, että kaikkiin kouluihin on rakennettava käymälä.

Kesken tällaisten pohdintojen tv:stä alkoi ohjelma, jossa haastateltiin ohjaaja Juha Hurmetta.  Mikä ilo kuunnella tarkkaa, analyyttistä, kaunista puhetta, jonka ytimessä on näkemys, että me kaikki maailman ihmiset ja luontokappaleet olemme yhtä, että ihmiselle on tärkeintä olla suhteessa toisiin ihmisiin, vain omaan napaansa tuijottamisesta sairastuu.
Kunpa mahdollisimman moni, jolta ohjelma jäi katsomatta näkisi sen vaikka ylen areenassa.

Ensin tuli hyvät uutiset

Ilmaisjakelulehdestä löytyi pieni, kaunis uutinen otsikolla
SIVIILIPALVELUS LYHENEMÄSSÄ

Hienoa - minä ajattelin.  Vihdoin tasa-arvoista niille, jotka haluavat suorittaa tämän kansalaisvelvollisuuden siviilissä.  Sitä ehdin vähän ihmetellä, että yllättävän pienellä huomiolla tämä on mennyt tai menemässä läpi.
Juu, oikein on valtioneuvosto torstaina antanut asiasta esityksen laiksi, joka tulee voimaan vuoden 2013 helmikuussa. Kokonaista 15 vuorokautta lyhenee siviilipalvelus, joka muutoksen jälkeen on sama kuin pisin varusmiespalvelus! Siis 347 päivää.

Miksi yhtä pitkä kuin pisin palvelus? Miksi ei niin, että lyhin mahdollinen aika? Ja sitten, jos haluat ja olet herrojen päättäjien mielestä kykenevä oppimaan siviilipalveluksessasi enemmänkin,voit pyrkiä jäämään niinkin pitkäksi aikaa kuin 347 päiväksi.
Minusta se olisi tasa-arvoista

Lukemisen ilosta

Ai, että minä rakastan kirjastoja!
Tämän päivän pikku-uutinen koski Kirkkonummen kirjastoa, sen palveluita ja niiden kehittämistä.

Sienten keruun ja siivoamisen välillä ehdin lukea Pohjois-Haagan kirjastosta lainaamani kirjan ´Kätkössä kauniin ikuisen´. Kirjailija on Katherine Boo, joka "kääntää nurin niskoin jokaisen Intian köyhistä ajattelemamme kliseen ja katsoo syvälle näiden elinvoimaisten ja unohtumattomien ihmisten sydämiin, toiveisiin ja mahdollisuuksiin", kuten mainoslause kannessa kuuluu.  Voin vain suositella!

 Olen viimeaikoina tullut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että on kamppailtava kirjastojen säilyttämisen, kehittämisen ja maksuttomana pysymisen puolesta. Missä muualla voisi lukea useita sanomalehtiä? Missä muualla lapset ja nuoret pääsisivät kirjallisuuden äärelle yhtä tasaveroisesti?  Ja missäpä muualla olisi yhtä yksinkertista järjestää satutunteja lapsille, joilla äidinkieli ei ole suomi? Ja kirjastojen käyttäminen alueen meluttomana olohuoneena on kehittelemisen arvoista.

Kirjastojen poistomyynnit ovat tuottaneet minulle paljon iloa. Olen kuitenkin murehtinut sitä, että vanhojen tai huonosti kiertäneiden kirjojen poistuminen hyllyistä hävittää ihanan sattuman mahdollisuuden.  Olen kymmenet kerrat elämäni varrella kirjastojen hyllyjä tuijotellessani löytänyt jotain yllättävää, omituista, maailmoita avartavaa tai -syleilevää. Siis kirjoja, joitten olemassa olosta en ole mitään tiennyt.  Vaikka niitä olisi jostain keskusvarastosta tilattavissa, ei niitä voi saavuttaa, jos ei niiden olemassa olosta tiedä.

Nyt taas kirjastoon palauttamaan edellinen kirja ja uutta nuuskimaan.